19.7. Eiguisheim, Brysseli, Brugge ja Lyypekki - viinimaista olutmaihin

Emme oikeastaan olleet suunnitelleet matkaamme Italiaa pidemmälle. Ajatuksissa oli, että Belgiaan ajetaan, mutta mitä kautta matkamme kulkisi, oli vähän auki. Alsace sopi mukavasti matkan varrelle, vaikka valkoviinimaailma kovin vieras meille onkin. Päädyimmekin muutamien suositusten (kiitos Juuso ja Kirsi sekä Mari ja Matias) perusteella pysähtymään Eguisheimissa, vartin ajomatkan päässä Colmarista. Varmasti olisi voinut yöpyä jossain muussakin kauniissa kylässä viinitien varressa, mutta emme halunneet tässä kohtaa yhden yön stoppeja, jotka alkavat kyydissä olevalla viinimäärällä olla rasittavia. Eguisheimista löytyi vino majapaikka ja suositellut viinitalot.

Pieni vino majapaikkamme

Majapaikkamme matkamuistoissa

Ihastuttava asumuksemme oli kuin postikortista, ja lopulta itseasiassa huomasimme, että postikortistahan se löytyikin(ja julisteista ja kirjanmerkeistä ja....)! Saavuttuamme kävimme pienellä iltakävelyllä ja kyselimme vähän, missä illan Ranska - Belgia -ottelua voisi seurata. Saimme selkeän vastauksen: Colmarissa. Päädyimme mökkikeittiöömme kokkaamaan ja Anders etsi televisiosta kanavaa, jolta matsia voisi seurata. Chamonix'ssa matsin kulun kuuli ikkunasta. Eguisheimissa oli hiirenhiljaista. Katsoimme ottelua saksalaiselta tv-kanavalta, laseissamme oli Alsacen valkoviiniä ja kannatimme Belgiaa. Belgia valitettavasti hävisi tylsän ottelun. Ranska voitti - kaduilla oli yhä hiljaista.

Turistiselfie aamupäiväretkellä Colmarissa

Turisti Colmarissa

Aamupäivällä kävimme aamukahvilla ja kävelyllä Colmarissa ja nautimme hetkellisestä viileydestä, kun aurinko oli pilvessä ja lämpötila vain noin +20. Lounasaikaan palasimme Eguisheimiin ja pääsimme tutustumaan muutamaan viinitilaan muutenkin kuin vain tasting roomin viinien kautta.

Kylä oli kaunis. Kaduilla oli paikoin tunne, kuin olisi tehnyt aikahypyn vuosisatojen taakse. Toisinaan taas oli tunne, että käveli elokuvalavasteissa. Mutta hei kelatkaa, ne ihmiset asuu siellä oikeesti - joka päivä. No, viinitilojen tasting roomit toivat takaisin nykyaikaan ja todellisuuteen. Ensikertalaisina ja Baroloon tottuneina olimme hieman hämillämme, miten homma toimii. Välillä puuttui yhteinen kieli ja jossain puuttui asiakaspalveluinto. Pääsimme kuitenkin Zinckin viinitilan ystävällisen henkilökunnan avulla vähän sisään valkoviinien maailmaan. Zinckin perheen ravintolassa söimme myös yhden matkamme upeimmista aterioista: ranskalaisia herkkuja paritettuna paikallisiin viineihin. Mahtavaa!

Kuuntele ystävien ravintolasuosituksia - et pety!

Torstaiaamuna aloitimme pyhinvaelluksemme kohti Belgiaa, Brysseliä ja lambic-olutta. Matkalla keksimme, että ehtisimme ajaa 3 Fonteinen -panimolle. Panimo oli Brysselin Nikinmäessä, tai Keravalla tai Korsossa, niin kuin nyt panimot tuppaavat usein olemaan. Tavallisennäköinen teollisuusrakennus, jonka pihassa kuitenkin varsin iso terassi. Autoileva olutturisti joutuu vähän valikoimaan juomiaan, mutta onneksi pikkupulloja oli tarjolla ja repsikka voi juoda aina "loput". Panimokaupassa valikoima ei ollut parhaimmillaan, mutta muutama pullo tarttui matkaan kuitenkin.

Terassille päästyämme pihaan kaarsi myös taksi ja paikalle saapui baarin toiset asiakkaat meidän lisäksemme. Suomeahan sieltä kuului, ja tietenkin seurueessa oli tuttujakin. Tämä oli ensimmäinen kerta Chamonix'n jälkeen, kun törmäsimme suomalaisiin. Ekan kerran tosiaan Ellu&Co. tulivat perässä Samalla kiipeilyreitillä ja heti perään Joonas&Co. tuppaavat Samaan panimoon Belgiassa.

3 fonteinenin tasting room

Perjantaiksi Anders oli varannut meille kierroksen Cantillon-panimolta. Cantillon on ehdottomasti happaman ystävän kohde nro.1. Ei siitä tarvitse sen enempää kirjoittaa. Tietäjät tietää. Kierroksella oli aika paljon ihmisiä, jopa vähän liikaa. Vaikka olemme panimoita nähneet toki ennenkin, on lambic-panimon näkeminen ja kokeminen varsin hienoa. Aina oppii uutta! Kierroksella huomasi, että hapanoluet ovat Se Iso Juttu Jenkeissä(kin), ja moni harrastaja oli päätynyt tällekin kierrokselle kyselemään typeriä kysymyksiään (pah, amerikkalaiset!!).

Sellasia kegejä sitten

Muutama herkku baarista

Kierroksen jälkeen istahdimme pöytään maistamaan muutaman oluen. Iloksemme vieressämme istunut tanskalaispariskunta ehdotti pullojen jakamista, joten onneksemme autoilevakin olutkansa sai maistaa hieman useamman herkun, joita oli tarjolla vain panimon baarissa, ei kaupassa. Neljän tunnin panimovierailun jälkeen kantamuksien kanssa kohti autoa ja Bruggea.

Kisakatsomo

Brugge

Bruggessa nautiskelimme lämpimästä säästä, olutkahviloista, uppopaistetusta belgiruuasta ja jalkapallohuumasta. B&B-isäntämme oli koonnut huoneeseemme kansion, jonka avulla Bruggessa oli helppo suunnistaa. Muutenkin Hugo oli hauska setä, joka oli tainn
ut sisustaa huoneemmekin ihan itse: Afrikka-teemaisen huoneen seinillä roikkui aseita ja lattialasin alla oli grafiikanvedoksissa tummia naisia. Bruggessa on museo lähes mille vaan: tutustuimme ranskanperunamuseoon (hitti!), suklaamuseoon (ei paljon uutta) ja olutmuseoon (enemmänkin "oluttietoisku"). Lauantai-iltapäivä kului tietenkin kisakatsomossa: helteinen Brugge ei kuitenkaan seonnut pronssimitalista.

Ranskanperunamuseo

Sunnuntain kohde oli kuitenkin lähempänä Brysseliä kuin Bruggea. Andyn olutsuosituksen riivaamana päädyimme ajamaan baariin 100 km päähän. Satuimmehan olemaan "lähellä" ja baari auki ainoastaan sunnuntaisin. Kirkon kupeessa sijaitseva In de verzekering tegen de grote dorst (Vakuutus suurta janoa vastaan) oli kuin mikä tahansa kyläkuppila keskellä ei mitään, mutta olutlista paljasti paikan aivan joksikin muuksi. Baarissa istuivat sulassa sovussa paikalliset Esson parlamentit ja muutamat paikalle vaivautuneet olutturistit. Suositeltu olutkin löytyi. Joimme sen ja palasimme Bruggeen seuraamaan MM-loppuottelua.

In de verzekering tegen de grote dorst

Bokkereyder Vlierbloesem 2017

Alkuviikosta alkoi kotimatka, mutta ilman turhaa kiirettä ja turhan pitkiä ajopäiviä. Bruggesta ajoimme outlet-kylän kautta Düsseldorfiin, josta tuskaisen ja helteisen yön jälkeen ajoimme Hampurin lähelle huvipuisto Heide-Parkiin hurjastelemaan vuoristoradoissa. Heide-Park on avara ja hienosti rakennettu huvipuisto, jossa isot alueet erikseen lapsiperheille ja hurjastelijoille. Sopi meille. Heide-Parkista suuntasimme Lyypekkiin, jossa kävimme kanavan (vai joen vain kanaalin??) varressa illallisella ja parilla pitkällä - monta pitkää kylmää täytynee toteuttaa toiste. Viimeisen päivämme maissa vietimme Lyypekissä keskiaikaista kaupunkia ihaillen. Päätimme myös vuokrata sähköveneen, jolla kiersimme Lyypekin vanhan kaupungin. Pohjois-Saksan kaupungit ovat kyllä kauniita ja todella vehreitä ja vihreitä. Iltapäivän lämpöä ajoimme pakoon Travemünden rannalle. Olimme saapuneet Saksan Hankoon. Kirjaa ja köllöttelyä, pieni pulahdus - olimme valmiita merimatkalle! (Yhdet dönerit ehti toki vielä ennen laivaan ajamista... sillä tärkeintä retkillä on eväät.)

7.-10.7. Aurinkoloma Lago Maggiorella

Lauantai-iltapäivällä ajoimme Lago Maggioren rannalle kylään nimeltä Belgirate. Asumusta varatessamme ainoa kriteeri oli oikeastaan uima-allas, ja sen me saimme. Kylä itsessään oli lähinnä läpiajopaikka, niin kuin suurin osa pienistä kylistä rannassa. Autotie menee kaiken keskellä, halusit sitten rantaan tai terassille, tie on välissä. Vähän hirvitti ravintolassa tien yli koko ajan juoksentelevat tarjoilijat. Tai siis ne autot, joita heidän piti varoa.

Lämpötila oli lähellä kolmeakymmentä, joten iltapäivän makasimme uima-altaalla, mikä oli niin raskasta, että ennen ruokaa oli pakko ottaa pienet tirsat ilmastoidussa hotellihuoneessa. Illallinen olikin sitten omanlaisensa ohjelmanumero, sillä tajusimme, että on lauantai ja meillä on pöytä varaamatta. Kylän kaikki kolme terassia eivät kuitenkaan olleet täysin varattuja, ja saimmekin pöydän, mutta ei kyllä ollut ihmekään, että kyseisellä terassilla oli tilaa. Ihan heti missään en muista sellaista säätöä: vähän liian monta unohdusta yhden vierailun aikana. Lisäksi koko henkilökunta laski ääneen enemmän tai vähemmän koko ajan, kuinka monta paikkaa pöydissä oli vielä tyhjänä. Mamma veti edestakaisin hiki hatussa ravintolan ja terassin välillä, mutta ei oikeataan kuitenkaan tehnyt mitään - tyypillinen "minulla on kiire, koska juoksen" -pomo. Saimme kuitenkin ruokaa ja kävellimme kauniissa hämärtyvässä illassa takaisin hotellille.

Aina on hyvä aika kierrokselle Yatsia.

Olin saanut yhden tehtävän: Meiju oli lomalla Stresassa käydesään löytänyt täydellistä maustetta - sitä jos pussin veisin tuliaisina hänelle. Sunnuntaina olikin hyvä päivä suunnistaa kymmenen minuutin ajomatkan päähän Stresaan, kunhan ensin olimme maanneen aamupäivän auringossa uima-altaalla. (Anders ei varsinaisesti ole aurinkolomailija, koska noin vartein välein kirjan takaa kuuluu: " Mitä sitte tehtäis?" Onnistuimme olemaan tekemättä mitään kuitenkin lähes pari tuntia!) Olin saanut kartan, jossa oli ehkä oikea kauppa. Lisäksi minulla oli kuva mausteseoksesta purkin pohjalla ja vinkki, että puotia pitää viehettävä englantilainen rouva. Näillä ohjeilla suunnistimme kaupunkiin.

Kappas. Kaupunki on täynnä. Autoja. Ihmisiä. Liikenteenohjausta. Jos ihmettelee, miksi majoitusten hinnat ovat vähän korkeammat tai huoneet ovat kortilla, voi tietenkin aina tarkistaa, sattuuko kyseisessä kaupungissa olemaan jotakin erikoista kyseisenä ajankohtana. Stresassa oli viikonloppuna jokin venekilpailu, emme oikein saaneet selville mikä. Nopeita veneitä, liikaa ihmisiä - joten ajoimme ohi ja päädyimme lounaalle seuraavaan kylään. Sunnuntailounas auringossa järven rannalla: meheviä tomaatteja, ihanaa munakoisoa. Onnistunut retki siis kuitenkin!

Maanantaina otimme uuden yrityksen mausteenmetsästyksessä. Kartta vei väärään kauppaan: sen pystyi päättelemään ympärillä killuvista kirkkaista keramiikkaesineistä. Kysyin kuitenkin myyjältä vinkkiä, ja vaikka kaikki vinkit eivät täsmänneetkään, lähdimme seuraavaan osoitteeseen - ja kas! Oikea kauppa, La Cambusa, löytyi: näytin myyjälle kuvaa Meijun maustepurkin jämistä ja sieltähän sitä sai.

Rouva itsekin oli paikalla. Ei tosin ollut englantilainen, vaan hyvin viehettävä 80-vuotias italialainen, joka kertoi perustaneensa kaupan 60 vuotta sitten. Rouva kertoi Andersille rauhoittuvansa aina kauppaan tullessaan, muuten stressaa. Kun uskaltautui sisään asti tähän puotiin, joka ulos näytti kovin samalta kuin kaikki muutkin herkkukaupat kaupungissa, löysi takahuoneen, jonka viinivalikoima pysäytti. Eräälläkin seinällä rouva totesi vaatimattomasti olevan, ei Italian, vaan maailman parhaat viinit. Täytyy myöntää, että illalla kun ajoimme kaupunkiin vielä syömään, kävimme kaupassa uudelleen.

Tämä pullo jäi vielä kauppaan.

Tiistaiaamuna matka jatkui. Pit stop järvenrannalla oli juuri sellainen, kuin olimme suunnitelleet. Aurinkoa. Lämpöä. Lukemista. Uima-allas. Pulahdus järveen. Loma.

Ja ruokaa. Sillä tärkeintä retkillä on eväät.

P.S. Matka jatkui Alsaceen ja valkoviinin äärelle, mutta siitä kirjoittelen tai kirjoittelemme oman päivityksen. Nyt terveisiä Bruggestä. Olutta on.

7.7.2018 Nebbiolo in my mind

Alkuviikosta oli aika ajaa tunnelin läpi Italian puolelle ja sitten keskityttiinkin urheilun sijaan ihan muihin nautintoihin. Maanantaiaamuna ajoimme Pohjois-Piemonteen, Gattinaraan. Gattinara valikoitui pysähdyspaikaksi, sillä Amppa löysi HS:n viiniarvioista hyvän sikäläisen viinin, jota lähdimme tutkailemaan.

Saavuimme kylään aika myöhään kesken pausan ja oikeastaan päädyimmekin vähän vahingossa tämän paikan parhaaseen, vaikutti myös ainoalta, paikkaan lounaalle. Hienosti selvittiin italiaksi, söimme upeat antipastot ja Gattinara-risotot. Lopuksi vielä pienen väärinymmärryksen vuoksi iso läjä juustoja ja olimmekin valmiit päiväunille. Koko kylä toki tuntui nukkuvan koko päivän ja illankin - illalla ruokapaikan löytäminen oli lähes mahdotonta kylässä, joka tunti olevan hiljaisempi kuin huopatossutehdas. Päädyimmekin hakemaan pitsaa, jonka söimme kämpillä jalkapalloa katsoen.

Vierailimme Gattinarassa kolmella viinitilalla: kolme hyvin erilaista ja eri-ikäistä tilaa. Listaan koko viikon tilat postauksen alle lähinnä itselle muistiin, ja jos teistä joku tänne joskus eksyy seikkailemaan, voitte katsastaa, missä käydä. Tai missä ei muuten kannata käydä.

Gattinaran viinit ovat suurimmaksi osaksi samasta nebbiolo-rypäleestä kuin eteläisemmät barolo- ja barbaresco-serkkunsa. Eivät ehkä yhtä tunnettuja, mutta tältäkin alueelta löytynee helmiäkin. Viinit ovat hyviä, mutta alue itsessään ei antanut turistille kovinkaan paljon. Viinitilavierailun lopuksi eräskin neiti suositteli meille seuraavaksi vierailukohteeksi läheistä supermarkettia. Oliko siellä lisäksi yksi farmacia auki? Ja ehkä kämpämme vieressä oleva moottoripyörävaraosakauppa?

Olikin ihanaa päästä jälleen La Morraan. Ajoimme etelämmäs keskiviikkona ja istahdettuamme terassille lounaalle Anders totesikin, että onpa hyvä olla täällä. Loppuviikon ohjelma oli hyvinkin selvä: viinitila, lounas, viinitila, illallinen. Repeat. Olimme sopineet etukäteen viisi visiittiä ja perjantai-iltapäivällä teimme vielä hieman ex tempore -visiitin yhdelle "tutummalle" tilalle - saahan sieltä Ampan lempigrappaa.

"Nää on mun maita..."

Tällä kertaa joukossa oli todellisia hittejä ja yksi huti. Ensimmäisen kerran teki mieli kääntyä ympäri heti kättelyssä, kun rahaa pyydettiin vierailusta ennen koko kierrosta. Kierros alkoi Youtubesta näytetyllä videolla ja homma oli muutenkin turhan persoonatonta. Ehkäpä toki vaikutti sekin, että aamupäivän vierailulla viinintekijä piti kierrosta, jutteli, esitteli, ihmetteli ja istui pöydässä ja kertoi mielipiteitään viinistä ja vähän muustakin. Mukava välitön tunnelma vaihtui iltapäivällä turistin rahastamiseen.

Toisaalta perjantain päästiin jälleen tunnelmaan: ehkä unohtunut tapaaminen tilan puolesta, mutta paikalla tilan omistajasetä, jonka kanssa ainoa yhteinen kieli tietenkin italia. Jonkun verran ymmärsin, mm. 1982 oli hyvä viinivuosi. Tällaiset paikat ovat aina elämyksiä!

Anch'io.

Näiden pullojen hintaa ei kysytty. Tuskin olivat myynnissäkään.

Perjantai-illasta olimme jo vähän väsyneitä viiniin, mutta vierailimme viehettävän ruotsalaisrouvan Wine not? -enotecassa. Välillä ei voinut olla varma, istuuko Tukholmassa vai La Morrassa, sillä ruotsalaisten virta kauppaan oli loppumaton. Ulkonakin näkyi vain kappale tiiliseinää ja mukulakivikatua, joten mistäpä sitä tietää, missä on, jos ympärillä kuuluu vain toista kotimaista. La Morrassa hoidettiin muuten illalliset helpoimman kauttta: seitsemän euron diavolaa, nebbioloa tai bisseä - ruokavalio, jolla elää helposti päiviä.

Lauantaiaamuna auton pakkaus. Yhtäkkiä se onkin vähän enemmän täynnä. Mistä nämä kaikki pahvilaatikot ovat ilmestyneet? Lämpömittari näytti tänäänkin kolmisenkymmentä astetta, aika paljon liikaa meidän kummankin makuun. Nyt on kuitenkin asiat hyvin. Vieressä järvi, hotellilla uima-allas, huoneessa ilmastointi. Ei ehkä suunniteltuja lenkkejä tai vaellusta, mutta pari päivää nautitaan Lago Maggioren maisemista ja allekirjoittanut kaikista vedenalla eläneistä lautasella.

VIINITILAT

Gattinara:

Travalgini

Suuri tila, jonka perusviini saatavilla myös Alkosta. Kierros jäi hieman pinnalliseksi, sillä vaikka pääsimmekin kellareihin jne. ei tytön kielitaito ihan riittänyt perehdyttämään paikalliseen viinikulttuuriin. Gattinara oli kuitenkin meille uusi alue, joten olisi ehkä kaivannut vähän tarkenpaakin tietoa esim. maaperästä ja historiasta. Viinit olivat ihan ok, mutta ei ehkä vierailun arvoinen tila. Ottivat maksun kierroksesta, 15€/hlö pikkutippasista, pöh.

Nervi

Hyvä ja asiansa osaava työntekijä. Kertoi paljon alueesta ja alueen viineistä. Kellarit olivat remontissa, mutta viinejä päästiin maistamaan. Alueen vanhin viinitila, mutta nyt sijoittajien omistuksessa, vaikka nimi onkin säilytetty. Myös valkkaria ja roseeta. Mimmi ei muuten kattonut kertaakaan silmiin. Kumpaakaan. Häiritsevää.

Il Chiosso

Vähän ex tempore -vierailu, sillä olimme juoneet pullon tilan viiniä edellispäivän lounaalla ja laitoimme viestiä samana aamuna ja meidät otettiin vastaan. Viini vakuutti. Vastassa mies lantsareineen, tuli tankin pesupuuhista myymään meille pullon pari. Kellarit juostiin läpi. Melko nuori tila, eikä kovin suuri tuotanto. Gattinara Nebbiolo saatavilla marraskuussa Alkosta. Muutama sana englantia, loput italiaa. Hieman ihmettelyä pitkästä matkasta. Mukava piristys muuten aika tylsiin viinitilavierailuihin.

La Morra:

Erbaluna

Luomutila La Morran kyljessä. Ei mitään sellaista, mikä olisi jäänyt oikeastaan mieleen. Sen verran opimme, että luomumerkin saadakseen, on naapureidenkin oltava luomuja, muutenhan toisten viinmitarhoilta voi valua yhtä sun toista sille tarkkaan varjellulle luomuläntille. Tällä kertaa kyllä matkan varrelle sattui useampikin tila, joiden tuotanto oli luomua, vaikka merkkiä ei olekaan - juuti tästä syystä. Mukava kierros: olimme paikalla kahdestaan ja oppaallakin oli aikaa.

Renato Ratti

Kaupallisin vierailu tähän mennessä. Kierroksella oli kymmenkunta asiakasta eri puolelta pohjoisempaa Eurooppaa. Youtube-video oli jokseenkin huvittava, emmekä oikein ymmärtäneet kymmenminuuttisen videon arvoa. No hieno lause siellä oli: "Barolo is the king of wines and the wine of the kings." Nopea kierros ympäri tiluksia. Maisemat olivat kauniit, mutta jäi olo, että olimme siellä vain pakollinen paha. Markkinat ovat muualla. Viinit olivat kuitenkin melko tyylipuhtaita ja klassisia, mutta viiniä lukuunottamatta kierroksesta jäi lähinnä paha maku suuhun. Belgiperhe poistuikin paikalta siihen malliin, että ei jäänyt epäselväksi, ettemme olleet mielipiteemme kanssa yksin.

Marcarini

Tänne tehtiin vähän pikavisiitti, sillä tila on aivan La Morran kylässä ja olemme käyneet vierailulla jo aiemmin. Kävimme maistamassa uudet vuosikerrat, juttelemassa mukavia ja poimimassa laatikon barberaa. Italiassakin voi aina puhua säästä, jos ei muuta keksi: myyjän oli järkynnyt siitä, että La Morrassa oli toukokuussa ollut lokakuu!

Monforte d'Alba:

Conterno - Fantino

Ilman ajo-ohjeita ei tänne tilalle eksy. GPS heittää kuulemma aivan väärään paikkaan ja porttikin on sen verran jykevä, että eipä tule mieleen vaan ajaa paikalle kokeilemaan onneaan. Kannattaisi. Tila oli varsin moderni ja kaikki kellaria myöten oli viimeisen päälle laitettu. Viimeisen päälle oli toki myös oppaamme, joka oli yksi tilan työntekijöistä. Samalle kierrokselle sattui pariskunta Hong Kongista, mikä taisi olla itseasiassa meidän onnemme - upea viinintekijä (Maisan mielipide) jaksoi selittää jokaisen asian, vaiheen, yksityiskohdan juurta jaksain. Viinit olivat aika lopussa, Barolo 2014 ei vakuuttanut, joten mukaan tarttui napakkaa nebbioloa ja mukava muistoja. Jos jossainpäin Baroloa vierailisin uudelleen, niin täällä.

Gastiglione Falletto:

Sobrero Francesco

Pieni tila, jonka portin takana ihmettelimme, mitenköhän tuonne pääsee sisään. Paikalle kaarsi setä, joka ensin selitti jotain, kaivoi sitten puhelimensa ja soitti tyttärelleen. Ilmeisesti vierailumme oli tosiaan unohtunut, mutta tytär lupasi, että isä voi esitellä meille paikkoja. Kiersimmekin vanhan kauniin tilan viinivarastot ja kellarit omistajan itsensä esittelemänä. Hurjasti emme ymmärtäneet, mutta ovien takana avautui huikaisevan kaunis maisema yli viinitarhojen ja sehän riitti. Varmaan setä sanoi, että tässä näin, nää oon mun maita. Onneksi osaan käyttää myös pankkikorttimasiinaa, niin saimme vähän viiniäkin ostettua.

Barolo:

E.Pira & Figli, Chiara Boschis

Alueen ensimmäisiä naisviinintekijöitä. Kaunis tila keskellä Barolon kylää. Esittelemässä Chiaran apulainen, joka oli kovinkin terävä mielipiteineen. Toki esim. Aasian markkinat ovatkin varmasti niin vaikeat, että kuohuttaisi omiakin tunteita. Kiinalaiset juovat hintalappuja, eivät viiniä. Viinit olivat elegantteja, mutta valitettavasti tälläkin tilalla alkoivat olla lopussa. Mukava vierailu, hemmetin kuuma päivä!

Fratelli Serio & Battista Borgogno

Täältä sitä saa: Ampan lempigrappaa. Tila on onnekkaalla paikalla keskellä Cannubi-tarhoja. Siinä missä hehtaari Barolossa yleensä maksaa millin, Cannubi-hehtaari maksaa kolme, nebbiola tietenkin sekin. Kolme miljoonaa. Ollapa tämän tilan tyttö.

Pssst.... #tärkeintäretkilläoneväät

1.7. Aktiivinen viikko Chamonix'ssa

Viikossa ehtii kaikenlaista: kiivetä, vaeltaa, käydä piknikillä, lukea kirjan, käydä oluella, katsoa jalkapalloa ja levätä. Mari sanoi mulle lähtiessämme, että muistakaahan levätäkin välillä - ja niin olemme tehneetkin.

Tiistaina päätimme pitää kiipeilystä välipäivää ja lähdimme piknikille Lac Blancille. Lähikaupasta quichea ja valkoviiniä mukaan, vähän alkumatkaan avustusta hissillä ja sitten vaan polkua pitkin ylöspäin. Muitakin oli järvelle matkalla, ja matkaamme sattuikin ausralialaispariskunta, joiden lumi-innostusta oli mahtava seurata. "Snow! Wow! Take a picture!" Mitäköhän sitä itse Australiassa huutelisi: "Wow! Kenguru! Ota kuva!" Näinhän se on.
Hissiasemalta järvelle nousua tuli kolmen kilometrin matkalla viitisensataa metriä. Ylöspäin se oli vielä jotenkin siedettävää, mutta alaspäin tullessa huomasi kyllä pohkeissa, että välipäivän lenkki oli ehkä vähän suunniteltua raskaampi.

Järvelle päästyämme saimme todeta, että järvi oli vielä jäässä. Olisihan se pitänyt arvata, kun lunta on vielä niin paljon. (Tai siis oli alkuviikosta. Viikko on ollut kyllä niin lämmin, että lumi on ylhäälläkin sulanut vauhdilla.) Istuimme kuitenkin piknikille järvimaisemaan. Ah!

Tiistain  kävelystä innostuneina päätimme keskiviikkonakin kiipeilyn sijaan patikoida. Aamulla kävimme kuitenkin ensin tutkailemassa loppuviikon kiipeilyreittejä Grands Montetsin (3295m) yläasemalla. Hissi vie Argentièren jäätikölle ja helpohkoille alppikiipeilyreiteille. Suunnittelemallemme reitille talsi köysistöjä yksi jos toinenkin, joten totesimme reitin sopivaksi seuraavan päivän puuhaksi.

Pieni päiväkävelymme, Grand Balcon Sud, sen sijaan lähtee Fleregen hissiasemalta kohti Planprazin hissiasemaa. Maisema kohti Mont Blancia oli varsin hieno koko matkan. Polku kulki n. 2000 metrin korkeudessa. Korkeuseroa tuli joitain satoja metrejä. Polku oli helppokulkuinen ja vei meitä metsän varjosta kallioisten portaiden kautta keskelle matalia kukkivia alppipensaikkoja. Hyvät kengät olivat tarpeen, ja kävelimmekin lähestymiskengillä. Vastaan toki tuli jos jonkinlaista turistia crocseissa ja korollisissa sandaaleissa. Matkalla pysähdyimme lounastamaan, lähikaupan quichea ja colaa - luonnollisesti.

Torstaina tarkoitus oli olla ajoissa bussipysäkillä, jotta pääsemme hyvissä ajoin lähtemään suunnittelemallemme reitille, Petite Aiguille Vertelle. Kumpikaan ei tietenkään tarkistanut bussiaikataulua ja menimme muistin varassa - seisoskelemaan puoleksi tunniksi pysäkille. No, eipä se reitti sieltä mihinkään kadonnut, mutta kovin oli ruuhkaista. Joskus puolikin tuntia on pitkä aika.

Nousimme hissillä Grands Montetsille ja laskeuduimme jäätikön reunaan pukemaan varusteet päällemme. Kiipeilijöitä oli paljon, joten yksin ei tarvinut taapertaa.

Aurinko paistoi ja pieni tuuli piti lämpötilan sopivana. Jäätikön yli taapertaminen oli reitin raskain kohta, harjanteen päällä oli ehdottomasti reitin hienoimmat spotit ja ruuhkainen jääportaikko ennen pientä tasannetta ja cruxia jäi meidän reittimme kääntöpisteeksi. Köysistöjä oli enemmän kuin millään reitillä koskaan on tullut vastaan, oppaat vetivät ryhmiään kamalaa vauhtia ja reitin loppupäässä olisikin tarvittu liikennevalot. Lähdimmekin suosiolla alaspäin. 

Ehdottomasti kuitenkin kiipeämisen arvoinen reitti, vaikkei ihan loppuun asti tällä kertaa mentykään! Upeat maisemat!

Illalla käytiin katsomassa jalkapalloa, juomassa pari olutta Elinan, Irenen ja Juhan kanssa ja sitten vielä tutustumassa uuteen paikalliseen olutravintolaan, joka olikin mielenkiintoinen tuttavuus. Sopii varsinkin ihmisille, jotka haluavat puhua mahdollisimman vähän henkilökunnalle. (Joskus tällaista on suunniteltu Punavuoreenkin, ainakin baaritiskipuheissa.) Tiskiltä ladataan kortille rahaa ja valitaan itse lasi. Sitten homma toimiikin itsepalveluperiaatteella: näytä korttia hanan vieressä, huuhtele lasi, laske olut. Kortilta veloitetaan laskettujen senttilitrojen mukaan. Näppärää!

Sitten pidimme lepopäivän. Ihan oikean. Ei kiipeilyä, ei välipäivän taaperrusta eikä lenkkiä. Söimme terassilla auringossa aamupalaa, luimme kirjoja ja kävimme "keskustassa" vähän shoppailemassa. Seurasimme Mont Blancin maratonin maaliin tulijoita. Perjantaina juostiin 90 km kilpailu. 90 kilsan matkalla nousua tulee reilut 6000 m. Lähtö oli neljältä aamuyöllä ja kolmen jälkeen tulivat ensimmäiset maaliin. Hymyillen. Hulluja! Toisaalta kyllä muakin tossa vaiheessa hymyilyttäisi.

Lauantaina aikainen lähtömme onnistui paremmin: bussiaikataulut ja me olimme samassa ajassa. Suunnaksi Aiguille Grands Montets: hissillä jälleen ylös ja sitten jäätikköä alas. Nousimme kalliolle kuitenkin vähän liian aikaisin. Topossa luki "slabby corners", jotka olisivat olleet todennäköisesti valitsemaamme reittiä helpompia.

Noh, ylöspäin kuitenkin lähdettiin ja Amppa liidasi hienosti vähän tiukemmankin alun. Jossain kohdin huomasimme, että reitille olisi päässyt ilmeisen helpostikin - muutama oppaan vetämä köysistö tuntui tulevan reitille kuin tyhjästä ja aivan eri kohdasta. Olimme kuitenkin oikealla reitillä, joka nousi lopulta harjanteen huipulle paikoin ilmavastikin!

Alppikengillä kiipeily ei toisaalta ole meille ihan sitä tutuinta puuhaa, joten pieni kuumotus kiipeilyyn tuli toki niistäkin. Aikaa meni "hieman" suunniteltua enemmän, mutta olipahan hieno seikkailu!
Reitin hauska osuus on ehdottomasti aivan loppu, kun harjanteen päällä oleva "polku" päättyy näköalatasanteeseen, jonka aidan yli kiivetään turistien ihmetellessä.

Illalla kuuntelimme parvekkeella Ranska - Argentiina -matsia. Ei tarvinut telkkaria eikä radioa, kun läheisen terassin kisakatsomon perusteella pystyi päättelemään ottelun kulun. Peli päättyi ja autojen torvet soivat voiton merkiksi.

Huomenna matka jatkuu Italiaan. Ensin käydään Gattinarassa Pohjois-Piemontessa. Anders bongasi alkuvuodesta HS:n arvosteluista hyvän nebbiolon, joten täytyyhän sitä mennä katsomaan, mistäs se viini oikein on kotoisin.

Tärkeintä retkillä on eväät.